Lääkäripulasta omalääkärille tai omatiimiin

Tämä kirjoitus on aloitettava myöntämällä, että osaamiseni terveysalalta on kapea. Olenkin siis koonnut ajatuksiani lääkäripulan ratkaisuista ja hoidon järjestämisen tavoista ensihoitajaksi erikoistuvan sairaanhoitaja -tyttäreni, lehdistä lukemieni uutisten ja niihin liittyvien keskustelujen, sekä itse hakemani tiedon avulla. 

Omalääkärimalli ja lääkäripula on keskusteluttanut monilla foorumeilla viime aikoina. Malli kuulostaa hyvälle, sillä omalääkäri tuntee oletettavasti potilaansa paremmin.  Potilaan asioihin perehtymiseen ei kulu niin paljon aikaa, ja oletettavasti lääkäri pystyy tekemään kokonaisvaltaisempaa arviota potilaansa voinnista ja tarpeista. Siis nopeammin ja parempaa hoitoa! Omalääkärimalli tarvitsee kuitenkin toteutuakseen riittävän määrän lääkäreitä, ja heistä on pulaa.

Terveydenhoitoalalla työskentelevät kokevat myös omatiimimallin toimivaksi. Mukavassa tiimissä työt varmasti sujuvatkin. Sairaanhoitajat ja lääkäri yhdessä saavat varmasti myös potilaita hoidettua hyvin.

Entä mitkä ovat näiden kahden mallin erot hoidon laadun ja kustannusten kannalta? Luultavasti omalääkäri pystyy hoitamaan lukumääräisesti pienemmän määrän potilaita kuin omatiimi, mutta asiat hoituvat lähtökohtaisesti yhden luukun periaatteella. Vähäisemmät vaivat voisi toki olla kustannustehokkaampaa hoitaa sairaanhoitajan tapaamisella.

Omatiimissä olisi enemmän työntekijöitä, joten tiimi pystyy hoitamaan suuremman potilasmäärän siten, että pienemmät vaivat hoidetaan sairaanhoitajien voimin, ja lääkärille ohjautuvat lääkärin apua todella tarvitsevat. Toisaalta potilas saattaa joutua varaamaan useamman käyntiajan ja tapaamaan useamman ihmisen.

Miten lisää lääkäreitä julkiselle puolelle

Terveysalalla organisaatiot ovat edelleen melko hierarkkisia. Uskon, että voimme lisätä hyvinvointialueiden houkuttelevuutta kehittämällä henkilöstöpolitiikkaa ja johtamisen rakenteita yhteisöllisempään suuntaan, mahdollistamalla joustavia työaikaratkaisuja, kuten osa-aikatyötä, ja tarjoamalla lääkäreille riittävät tukipalvelut, kuten tarvittaessa sihteerit. Paperityötä, kuten  reseptien kirjoittamista voisi mahdollisesti siirtää tekoälylle, ja peruslausuntojen kirjoittamista esimerkiksi kotihoidon ammattilaisille, yhteistyössä lääkärin kanssa.  

Lääkärien koulutus on yksi kalleimmista ja sen vastineeksi tulee yhteiskunnan saada lääkärien työaikaa. Valtakunnan tasolla lääkäreiden koulutusmääriä tulisi nostaa. Koulutuksen yhteydessä lääkäreiden harjoittelut pitäisi järjestää hyvinvointialueilla ja koulutuksen jälkeen lääkärien tulisi työskennellä määräaikaisesti, esimerkiksi kolmen vuoden ajan julkisella puolella.

Vaihtoehtoinen malli voisi olla, että opiskelijoiden kanssa tehdään sopimukset. Kaikki opiskelijat koulutettaisi kandeiksi. Erikoistumisvaiheen maksaisi julkinen puoli niille, joilla on sopimus, ja muille sen maksaisi heidän työnantajansa. Sopimuksen tehneillä olisi harjoittelupaikat hyvinvointialueilla, ja määräaika, jonka he työskentelisivät valmistumisen jälkeen julkisella puolella. Muille harjoittelupaikat järjestettäisi työnantajan puolesta yksityiseltä puolelta.

Lääkärinkoulutusta voisi tarjota myös ulkomailla. Tällöin lääkäreitä tulisi sitouttaa työskentelemään julkisella puolella, tai koulutuskustannuksia tulisi maksaa takaisin.

Ulkomainen työvoima terveyspalveluissa voi olla mahdollisuus, mutta siihen sisältyy kysymys kielitaidon merkityksestä. Potilaan asioihin perehtymisessä, tilanteen arvioimisessa ja hoidon suunnittelemisessa tarvitaan vuorovaikutusta, jota ei synny, mikäli yhteistä kieltä ei ole. Vaikeiden asioiden käsittely vieraalla kielellä voi olla entistä hankalampaa, ja vaikka kielitaito olisi hyvä, oma äidinkielemme on tunnekieli, jolla osaamme asioita parhaiten käsitellä. Suomessa pitää saada palveluja virallisilla kielillämme suomeksi ja ruotsiksi. Ulkomaista työvoimaa rekrytoitaessa on huomioitava myös tulijoiden perheiden tarpeet. Perheenjäsenet tarvitsevat myös palveluja, koulutusta ja työpaikkoja.